Ne ihmiset, jotka tuntevat minut tietävät, että Italia on lähellä sydäntäni. Lomareissujen kohdemaasta ei perheen kesken ole enää vuosiin tarvinnut keskustella ja olemmekin reissanneet ympäri Manner-Italiaa eteläisintä saappaankorkoa lukuunottamatta.
Jatkuva Italiassa ramppaaminen on luonnollisesti herättänyt ajatuksen omasta pikku casasta tai villasta, jonka terassilla voisi hörppiä valkoviiniä ja tuijottaa auringonlaskua. Aluksi ajatus tuntui kaukaiselta mutta viime talvena paha kaukokaipuu johti raivokkaaseen myytävien asuntojen googlettamiseen ja tutustumiseen italialaisen kiinteistönvälitysbisneksen kiemuroihin. Nyt tai ei koskaan -mentaliteetti valtasi hiipien jalansijaa ja kesälomareissua varatessa olimme sopineet muutaman tapaamisen paikallisten kiinteistönvälittäjien kanssa. Tarkoituksena siis tietysti vain alustavasti kartoittaa.
Meillä oli mielestämme hyvä käsitys siitä, mitä olimme etsimässä. Toskanan totesimme olevan ylihinnoiteltu ja Rooman leveysasteilla ilmaston olevan muutenkin talvella mukavampi. Jonkinlaiset julkiset kulkuyhteydet olisivat plussaa mutta vuoristomaisemasta emme tinkisi. Emme sittenkään halunneet taloa vaan asunnon. Puutarha tulisi olla ja pizzeriaan sekä kauppaan pitäisi päästä kävellen. Näillä kriteereillä olimme liikkeellä - ihan vaan alustavasti.
Niinhän siinä sitten kävi, että kriteerimme täyttäviä asuntoja löytyi - tosin vain muutamia. Kävimme katsomassa kuutta eri kohdetta mutta ihastuimme ainoastaan pieneen asuntoon Poggio Moianossa tehden siitä saman reissun aikana tarjouksen. Nyt käsiraha on maksettu ja asuntokauppa on enää allekirjoitusta vailla valmis. Viimeisenä on vuorossa tapaaminen Notaari Signora Casazzan toimistolla - nimi kauppakirjaan ja talo on meidän! No ei se ihan näin yksinkertaista ollut - pari sanaa siitä seuraavassa postauksessa!
Lukemisiin, Anne