Tapasin perjantaina remonttimieheni Alfion ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Kävimme läpi remonttiasioita ja vaihdoimme kuulumisia. Alfiolle selvisi että lomailen aivan itsekseni, joten hän kutsui minut kotiinsa perinteiselle sunnuntai-illalliselle. Ilmeisesti se, että joku viettää sunnuntain yksin perheen sijaan on italialaiselle sielulle ylitsepääsemätön asia. Olin näköjään onnistunut hivuttamaan itseni italialaiseen perhepiiriin.
Ennen sunnuntaita tein hiukan kotiläksyjä tutustuen italialaiseen illallisetikettiin. Illalliselle pukeudutaan paremmin ja tietenkin ne kengät pidetään tiukasti jalassa. Sukkasillaan ei kuulu esiintyä, ja paljaat varpaat voisivat kuulemma pahimmillaan aiheuttaa ikävän flunssan. Vieras tuo yleensä tuliaisiksi viiniä tai jälkiruokaa. Illallispöydässä keskustellaan ja se on yhtä tärkeää kuin itse syöminen, siksi illallinen voi kestää useamman tunnin. Ruokaa kuuluu kehua vuolaasti mutta siitä ei ole tapana kiittää.
Näillä ohjeilla siis mentiin! Laitoin lilaa luomeen ja kukkamekon päälle. Kaivoin jääkaapista tuliaisiksi valkoviinipullon ja tungin sen käsilaukkuuni. Kapusin 100 askelta piazzalle, josta Alfio tuli hakemaan minut elämää nähneellä 90-luvun Fiat Pandallaan.
Signora, Alfion pojat sekä miniä olivat vastassa. Siirryimme puutarhaan, jossa onnistuin keskustelemaan melko sujuvasti kasveista ja yrteistä. Illallinen oli katettu ruokasaliin suuren pöydän ääreen. Tarjolla oli yrttimarinoitua kanaa ja perunoita, salaattia sekä kotitekoista leipää.
Onnistuin pysymään jokseenkin hyvin keskustelussa mukana. Ainakin puolet ajasta tiesin aiheen mistä puhutaan, ja toisinaan ymmärsin jopa koko asian. Sain itsekin sanottua muutaman lauseen! Jälkiruoaksi tarjoiltiin hedelmiä, jonka jälkeen nautittiin vielä mansikkakakkua. Keskustelimme lapsista ja katselimme heidän valokuviaan. Illalliseen vierähti aikaa kolmisen tuntia.
Omasta mielestäni selviydyin illallisdebyytistäni varsin kelvollisesti. Vastaanotin illan päätteeksi kaikilta poskisuudelmatkin pahemmin häkeltymättä!
Lukemisiin, Anne